maanantai 4. huhtikuuta 2016

Eksyksissä?

Mikä saa mut kirjottamaan yhtäkkiä tälläisestä aiheesta? No yksinkertaisesti elämän pienet vastoinkäymiset, jotka nykypäivänä saa mun pään helposti raksuttamaan välillä turhaankin!
Tuntuu, että viimevuosina mun elämä on ollut pelkkää surkeiden sattumusten sarjaa. Tottakai elämään kuuluu vastoinkäymisiä ja asioita, jotka eivät aina meekkään ihan niinku strömssöössä. Sehän on normaalia arkielämää, mutta voin sanoa että joskus tuntuu, että pää räjähtää pellolle! Lopetin viimevuoden puolella miettimisen mitä muut ajattelee mun ajatuksista tai teoista, mutta huomatakseni olinkin sen jälkeen masennuksen kynsissä ja melko syvällä siellä jossain päänsisäisissä myrkyllisissä ajatuksissa, joita kukaan ei toivoisi rakkaidensa ajattelevan.. Tajusin, että olin liikaa ajatellut muita ja kun ihmiset vaan jostain syystä katoili toinen toisensa perään mun elämästä ilman mitään syytä, aloin olla puhki. Se, että sanoin niille harvoille valituille ja kaikista lähimmäisille ihmisille kuinka väsynyt olen, niin se olikin shokki mulle. He eivät reagoineetkaan asiaan millään lailla ja huomasin olevani yksin omien ajatusteni kanssa. Olin itsestäänselvyys muien joukossa. Sillä hetkellä kun elämän perusasiat kärsivät niin pahasti, että muutkin näkivät sen kilometrin päähän, olisin tarvinnut välittämistä ympärilleni. Tyhmänä en edes halunnut puhua kaikille tästä.. Ei tietenkään kukaan voi täysin alkaa toista hyssyttelemään, mutta se henkinen tuki pahimmalla hetkellä tuntuu erittäin lohduttavalta ja hyvältä kun saa purkaa asiat itsestä ulos. Itse taas alon tekemään päinvastaisesti ja aloin suoraansanottuna "törkeäksi" muita kohtaan. Jossain vaiheessa päässä napsahti niin pahasti, etten enää hallinnut itseäni. Yksinäisyys oli suurin syy siihen. Silloin sanoin ja tein pahoja asioita ja syytin muita ties mistä, vaikka todellisuudessa asiat ei ollut niin pahoja miltä näyttivät. Yritin jopa monesti tehdä itselleni kaikenlaista pahaa ja haudoin mielessä, miten elämä olis helpompaa jos se vaan päättyis. Syytin itseäni siitä, että kukaan ei mua kuunnellut. Maailma on epäreilu välillä, mutta itse voi tehdä asioille jotain. Se, että jää vellomaan asioihin niin se vaan pahentaa asioita entisestään, sen oon huomannut! Joten kannustan myös ihmisiä kuuntelemaan väsynyttä ihmistä, sillä koskaan ei tiedä mitä asioita ihminen käy läpi sanomatta niistä sanaakaan. No mutta jos mennään teksillä taas takas oikeille raiteille niin oon aina ollut vähän eksyksissä tässä mun elämässä. Oon aina odottanut jotai tukevaa tukea lähettyvilleni, mutta en koskaan oo osannut täysin puhua asioista kun ei mulla koskaan oo ollut sellaista täyttä tukea lähellä, jos exää ei lasketa. Oon aina sanonut selviäväni ja kaunistellu ja vältellyt puhumista. Yrittänyt ylläpitää vain sen hetken hyvää fiilistä ja sivuuttanut pahan mielen pois sanomatta sanaakaan.. Silloin joskus eron jälkeen menetin viimesetkin rippeet luottamuksesta ja se on kostautunut mun tulevaisuudessa,..mä siis tottakai nousin siitä masennuksesta pikkuhiljaa ja aloin asioiden painostaessa pakottamaan itteni ylös koska mun kroppakin alko sanomaan, että nyt riittää! Kun erosin, yritin hätäisesti nostamaan itseni ylös muiden näkyville taas ja tässä sitä ollaan. Lopetin muiden miettimiset minusta täysin ja aloin elämään pikkuhiljaa mun elämää, sain uusia harrastuksia ja tutustuin uusiin ihmisiin ja päästin jopa yhden henkilön vieläkin lähemmäksi mitä ystävä olisi :) Vahvistuin sisäisesti yhtäkkiä kertaheitolla ja voin sanoa, että en ole oikeastaan enään niin sama ihminen kuin ennen. Tottakai olen ja samoja piirteitä löytyy yhä, mutta se sisäinen vahvuus on tullut jäädäkseen, sillä tajusin olevani hengissä! Kuitenkin masennus on jättänyt jäänteitä ja liian useasti tukin suuni enkä edes tajuakkaan, että nyt pitäisi puhua jollekkin tai olla vähän avoimemman oloinen, kun vaikutan välillä muiden silmissä kylmältä ja ehkä näytän perusilmeeltäni että ei kiinnosta :D Kiinnostaa mua, oon vaan vähän omiin ajatuksiin sulkeutunut liian useasti. Pelkään useasti satuttavani muita ja läheisiä tällä ja se ei todellakaan ole tarkoitus! Muutenkin masennus on jättänyt jälkensä niin, että pelkään tulla satutetuksi tai jos en sitä pelkää niin pelkään, että omalla eksymiselläni vahingossa satutan muita. Ajatukset pään sisällä heittää laidasta laitaan kokoajan ja tuntuu, että aivot vie mua enemmän eteenpäin mitä sydän vei ennen. Tottakai välitän edelleen ihmisistä ja rakkaistani, mutta osaan ajatella enempi itseäni! Se hyvä puoli siinä on, että mulla ei ole mitään menetettävää vaan elämä menee eteenpäin ja näin parempaan suuntaan jos vaan uskaltaa heittäytyä! En tiedä sitten miten se päättyy ja olenko tehnyt peruuttamattomia vääriä päätöksiä tulevaisuudessa, mutta elämä on sitä, että täytyy tehdä asioita mitä rakastaa ja elää nuoruutta ja elämää täysillä vielä kun voi. Miten sitä muuten voisi olla onnellinen? :) Edelleen olen eksynyt ja pelkään tulevaa ja ahdistun helposti pienistäkin asoista, mutta tajuan kuitenkin, että murehtiminen on turhaa! Joskus on tehtävä todella vaikeitakin päätöksiä elämässä, mutta mitään ei saa/kannata katua! Keskitytään vaan miten toimia tulevaisuudessa! Jokaisella meistä on välillä hankalaa. Eli nyt tämän ajatusvyöryn jälkeen, josta tuli mieleen kirjottaa tää teksi, niin mua ei enään ahdista se, että naapuri ei tykkää mun koirasta joka valitettavasti haukkuu yksin ollessaan pahemmin mitä kuvittelin ja joudun ongelmiin jos tämä jatkuu. Keskityn asiaan miten sen parannan. Koulutusta koiralle ja väliaikaisratkaisuja sillävälin kun en ole kotona. Enköhän oo sen verran supermimmi että selätän tälläiset ongelmat asiaan perehtymällä! :)

Toivottavasti tämä teksti herättää ajatuksia ja keskustelua ihmisissä! Masennus on vakava sairaus ja tämän asian kanssa ei kannata leikkiä. Omat asenteet ratkasee, vaikka aina ei asiat parane ihan sormia napsauttamalla vaan askel kerrallaan mennä kannattaa.

Oikein hyvää päivänjatkoa toivottelee Miia ja kopissa mököttävä koira, joka ei saanut haukkua ikkunasta näkyvälle tummalle hahmolle, vaikka oli kuulemma sikapelottava! :P