perjantai 5. kesäkuuta 2015

Miksi kaikki pitää diagnosoida joksikin sairaudeksi? Muistatko kysyä mitä ystäviltäsi kuuluu?

En tiedä mikä mua vaivaa kun pitää aina miettiä mikä mulla on taas ongelmana kun mikään ei onnistu niinku pitäis.. Monesti katselen vaihtoehtoja jos vaikka olen masentunut, erityisherkkä, saanut vain traumoja lapsuudesta, tms. muuta shaibaa! Oon jopa miettinyt skitsofreniaa vaikka tiedän ettei sitä nyt ihan kuitenkaan ole, vähän dramatisoin välillä! Muutenkin eikö normaalilla ihmisellä olenkin oma persoona ja aina ei ole niin helppoa!
    Olen todella herkkä ihminen ja tuntuu että vaadin liikaa omalta rakkaaltani! Aina jokin on pielessä.. Pelkään paljon kaikenlaista, esim. sana kauhuelokuva saa jo mun sydämen pamppaamaan ulos rinnasta. Eläydyn muutenkin kaikkeen liian herkästi ja kerran olin jopa läpällä menossa mun leivänpaahtimen kanssa naimisiin kun olin niin onnellinen miten hyviä leivät voikaan olla, oikein sydämessä tuntui kun ajattelin miten ihanaa elämä voikin olla! No tässä olikin se hyvä puoli siitä, mutta kääntöpuolena taas väsyn todella herkästi enkä kestä pientäkään ilkeää kohtelua mua kohtaan kun alan jo itkemään. Olen niin puolustuskyvytön näissä tilanteissa.. Tunnen olevani ulkopuolella kaikesta enkä pysy uusien kavereiden perässä niin että minusta tulisi jollekkin ystävä. En osaa olla niin mielenkiintoinen tms. ja vaikka ujo en ole niin hiljainen kylläkin ja vähän "oudon" olemuksen omistan! Masennus todella herkästi ja tuntuu että saan vain kärsiä mun heikon olemuksen takia. Silloinkin kun puhuin koulun kuraattorille, kun tuntui että pakko edes jollekkin puhua, niin vähänajan päästä kun olin kipeänä sairaslomalla niin opettaja soittaa että olen niin masentunut että olisi parempi että mut erotetaan koulusta! Onneksi en todellakaan luovuttanut vaan puhuin opettajalle, vararehtorille yms yms asiasta melko vihaseen sävyyn jolloin sain tuloksia aikaan! Koulun johtoryhmä oli päättänyt että minua ei oteta tänä vuonna kouluun, mutta laitoin jatkoanomuksen koululle ja menin työharjoitteluun omalle alalle niin pitkäksi aikaa kun oli mahdollista. Viimepäivinä sain viestejä opettajalta ja vararehtorilta, että pääsen jatkamaan opintojani. Arvatkaa vaan mikä taakka putosi harteilta! Ärsyttää vaan todistella muille että kyllä minäkin osaan, ei muidenkaan tarvitse tehdä niin!
    Jotenki tuntuu vaan, että ihan sama mitä sanon tai teen niin kohta se on jo pilalla. En osaa taapertaa vain oman pääni kanssa, vaan kaipaan vierelleni rakasta jonka kanssa jakaa kaikki hyvä ja paha ja käpertyä sohvalle väsyttävän työpäivän/koulupäivän jälkeen. Kuitenkin olen jo uuvuttanut tuon ukon aivan loppuun.. Se menee liiallisuuksiin sillä en pärjää yhtään yksin, joka arjenkin asia pitää opettelemaan opetella! Itken ikävää enkä anna olla rauhassa. Tunnen olevani niin erilainen ihminen tuon miehen kanssa. Tämä ukko jopa on sanonut että ihan niinkuin tahallee teen näitä "metkuja" ja niinkuin kostaisin hänelle jostain kun näin taas tapahtui?! Tiedän että olen nainen ja käyttäydyn välillä vähän dramaattisesti pienten riitojen kanssa, mutta kun minulla on paha olla niin miksi ei kuunnella.. Ihan oikeasti kuin loppuun olen ajanut hänet pelkästään sillä, että pyydän häntä auttamaan kun on paha olla.. Lopuksi olen niin puhki että en jaksa kuin huutaa kun inhottaa miten kukaan ei halua olla puolella! Mut vaan sysättäisiin psykologille vaikka en koe tarvitsevani sellaista. Varsinkaan niitä nappeja mitä mun kuulemma täytyisi syödä?! Oikeasti, haluaako joku kuulla nuita juuri niinä hetkinä kun tuntuu että kuolee ahdistukseen? Miks ei vaan saisi purkaa paineet ja siitä sitten alkaa yhdessä rakentamaan suunnitelma B:tä? Rasittavaa!
    Mutta olen mielestäni ihan tavallinen ihminen. Erittäin herkkä ja kuin paljon mulla olis sydäntä annettavana kunhan vain siihen haluttaisiin tarttua! Tulen todella helposti väärinymmärretyksi, mutta koskaan en ole tarkoituksella halunnut satuttaa ketään, päin vastoin! Kaipaan ystäviä elämään ja rakkaudentäyteistä elämää, kuin myös enemmän voimaa tähän elämiseen. En vain jotenkin tule ymmärretyksi kovinkaan monen silmissä ja haluaisin pahoitella siitäkin vaikka syytä ei ole että miksi.. Siksi mua ärsyttää se, että miksi jokainen asia täytyy diagnosoida joksikin sairaudeksi? Olen sitten ilmeisesti yliherkkä ja muiden silmissä masentunut.. Eiköhän ennenvanhaankin olla pärjätty asenteella masennuksesta tai toisinsanoen elämän kiemuroista! Ymmärrän oikeasti tuon skitsofrenian yms. oikeat mielisairaudet, mutta sitä en että kun elämä menee vaikeaksi niin eikun nappeja naamaan ja elämä hymyilee! Jollekkin se voi auttaa jos tilanne on oikeasti masennus, mutta liian helposti asioita päätetään ja jos sairaalaan menet niin omistat vähintään sen masennuksen..
    En koe olevani elämään väsynyt, vaikka joissain vaiheissa tuntuu, että etten millään jaksa. Pidän itsestäni eikä teksti ole mitenkään "anteeksi olen olemassa" vuodatus. Silti ärsyttää miten ihmiset kohtelevat tällaisissa tilanteissa.. Onko oikeasti se pois omasta elämästä jos hetken edes jaksaa kuunnella. Mulle tämä oli täysi yllätys miten kaikki reagoivat. Oikeastaan sitä on hauska seurata. :D

Voisin jatkaa oikeesti tätä kirjoittamista koko päivän, enkä saa tätä pointtia mitenkään ulos täydellisesti.. Halusin vaan vähän herätellä ihmisten mieliä ja kunnioittaa ihmisiä sellaisena kuin ovat! Miksi ihmiset tuomitsee toiset noin helposti ja sysäävät toisten "riesaksi".. Ei sen niin pitäisi mennä.. Ja miksi ei vaan voi hyväksyä toista sellaisena kun on? Auttaa voi, mutta se että voivotellaan että oisit tehnyt toisin tai tee nyt näin ei auta oloa silloin kun tarvitsee kuuntelijaa...
    Ensi kerralla kun joku sanoo että on paha olla, niin se miten käyttäydyt voi vaikuttaa melko pitkälle. Muistakaa kysellä rakkailtanne/ystäviltänne mitä kuuluu! Pitää huolta toisista ja hyväksykää toinen sellaisena kun on :)

Ei mulla muuta, öitä pieni ja niin rakas lukijakuntani. ♥ Nauttikaa kaikin siemauksin elämästä, myös niistä pikkujutuista. Niin minäkin teen aina onnenkyyneliin saakka! Pusuja sinne. ♥

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti